Kaikkien aikojen operettisäveltäjä Franz Lehár
Giacomo Puccini sanoi kerran Franz Lehárin olevan ainoa säveltäjä, jota hän todella kadehtii. Puccini tuskin tarkoitti pelkästään Lehárin miljoonatuloja, pikemminkin hän taisi kadehtia sitä, että Lehárista pitivät aivan kaikki, yhteiskuntaluokasta, koulutuksesta tai kansallisuudesta riippumatta. Suomeen Iloinen leski tuli 1907 ja Kansallisoopperaan 1934 – ja sitä on esitetty jo ennätykselliset 313 kertaa. Tutustu Franz Lehárin elämään ja katso kuvia Iloisen lesken esityksistä Kansallisoopperassa vuosien varrelta.
Kaikkien aikojen operettisäveltäjä
Franz Lehár, kaikkien aikojen operettisäveltäjä, syntyi Unkarissa 1870. Hänen isänsä oli sotilassoittokunnan kapellimestari ja kun työpaikat vaihtuivat, perhe asui eri puolilla Itävalta-Unkaria. Franz Lehárin lapsuuden musiikillista maisemaa olivat siis keisarikunnan eri alueiden kansansävelmät sekä soittokunnan esittämät alkusoitot, valssit ja oopperapotpurit. Näistä aineksista oli hyvä alkaa kehitellä koko maailman valloittavaa operettityyliä.
Menestyminen säveltäjänä edellytti myös kunnon koulutusta. Franz Lehár aloitti viuluopinnot 12-vuotiaana Prahan konservatoriossa, opiskeli säveltämistä Fibichin johdolla ja sai ohjeita myös itseltään Antonin Dvořákilta. 18-vuotiaasta alkaen Lehár ansaitsi elantonsa teatterimuusikkona, mutta seurasi pian isänsä jalanjälkiä ja oli jo 1890 keisarikunnan nuorin sotilaskapellimestari.
Kultaa ja hopeaa
Aluksi Lehár tähtäsi vakavasti oopperasäveltäjäksi. Yksinäytöksinen ooppera Rodrigo ei vielä päässyt näyttämölle, mutta kun Kukuška esitettiin Leipzigissa, Lehár päätti keskittyä säveltämiseen. Ooppera ei kuitenkaan menestynyt odotetusti, joten Lehár palasi johtamaan soittokuntaa. Hän työskenteli Triestessä, Budapestissa ja Wienissä ja sävelsi koko ajan marsseja, valsseja ja pari esittämättä jäänyttä operettia. Vuonna 1902 syntyi ensimmäinen todellinen täysosuma, valssi Kultaa ja hopeaa.
Nyt Lehár uskaltautui lopullisesti jättämään sotilasmusiikin. Hän sai kiinnityksen kapellimestariksi Theater an der Wieniin ja sävelsi operetit Wiener Frauen ja Der Rastelbinder. Jälkimmäisen ensi-illasta marraskuussa 1902 näytti jo alkavan Lehárin menestystarina. Seuraavat operetit eivät kuitenkaan saaneet suosiota, vaikka libretisteinä olivat nyt alan parhaat tekijät Victor Léon ja Leo Stein.
”Oli tuskin soitettu muutamia tahteja, kun kummatkin johtajat ryntäsivät korviaan pidellen pystyyn ja huusivat: ’Eihän tämä ole mitään musiikkia!’ Seisoin kuin kivettyneenä. Olivatko nämä kaksi käytännön teatterimiestä oikeassa? Olinko pelkkä harrastelija?”
”Tämä ei ole musiikkia!”
Kaikki ainekset suureen menestykseen olivat kuitenkin valmiina, tarvittiin vain sopiva aihe, ja sellaisen Stein löysi Henri Meilhacin komediasta Lähetystösihteeri.
Tekstiä ei kuitenkaan aluksi tarjottu Franz Lehárille, vaan Richard Heubergerille. Lehárin onneksi hänen luonnostelemansa musiikki ei miellyttänyt libretistejä ja niin Lehár sai vielä yhden tilaisuuden. Kesän kestäneen säveltämisen jälkeen oli aika esitellä musiikkia teatterin johtajille. Mutta miten kävikään? Näin Lehár itse kertoi tilanteesta:
”Oli tuskin soitettu muutamia tahteja, kun kummatkin johtajat Wallner ja Karczag ryntäsivät korviaan pidellen pystyyn ja huusivat: ’Eihän tämä ole mitään musiikkia!’ Seisoin kuin kivettyneenä. Olivatko nämä kaksi käytännön teatterimiestä oikeassa? Olinko pelkkä harrastelija?”
Musiikki poikkesi johtajien mielestä liikaa tavanomaisesta operettityylistä ja he tarjosivat Lehárille sopimuksen purkamista viidentuhannen kruunun korvausta vastaan. Lehár ei suostunut – se olikin viisasta, sillä tuhansien kruunujen sijasta häntä olivat odottamassa miljoonat.
Johto oli edelleen epäuskoinen. Tulisiko farssimaisen kevyisiin operettikäänteisiin tottunut wieniläisyleisö kuuntelemaan tunteikasta, suorastaan moderneja säveliä tulvivaa ja paikoin aivan oopperamaista operettia? Teos päätettiin esittää säästöbudjetilla ja sekä lavasteet että puvut lainattiin muista teoksista.
Suosiota ja mellakoita
Pääosan esittäjät Louis Treumann ja Mizi Günther sentään uskoivat teokseen yhtä paljon kuin säveltäjäkin, ja ensi-illassa 30.12.1905 nähtiin, että he olivat oikeassa. Useita numeroita toistettiin ja arvostelutkin olivat myönteisiä. Tosin Lehár muisteli myöhemmin tunnelmia näin: ”Ensi-ilta ei antanut vaikutelmaa mistään suuresta menestyksestä. Arvioimme että esityksiä kertyisi 40–50. Wienin lehdetkin käsittelivät operettia vain kevyesti eikä musiikkiin kiinnitetty erityistä huomiota.”
Maine alkoi kuitenkin levitä nopeasti, näyttävät tuotannot Berliinissä ja Hampurissa saivat Iloiseen leskeen vauhtia ja seuraavalla kaudella sitä esitettiin kaikissa saksankielisissä maissa. Suuri kansainvälinen menestys alkoi Lontoossa 1907. Lehár oli lisännyt vielä pari numeroa ja operetti valloitti britit niin, että se esitettiin 778 kertaa peräkkäin ja kuningas Edwardkin katsoi sen neljästi.
Suomeen Iloinen leski tuli 1907 ja Suomen Kansallisoopperaan 1934. Iloinen leski on maailmalla kaikkein suosituin operetti, aivan kuten Kansallisoopperassakin. Sen 313 esityskertaa voittavat jopa Emmerich Kálmánin Mustalaisruhtinattaren.
Iloiseen leskeen ovat olleet ihastuneita kaikki – paitsi montenegrolaiset. Triestessä suuttuneet montenegrolaiset keskeyttivät ensi-illan ja 50 ihmistä pidätettiin. Mielenosoituksia oli muuallakin ja Lontoossa Pontevedro piti muuttaa Marsoviaksi. Suuttumus oli tietysti turhaa, eiväthän Léon, Stein ja Lehár voineet mitään sille, jos Montenegro sattui muistuttamaan Iloisen lesken Pontevedroa ja jos Montenegron kruununperijän nimi oli Danilo.
”Oikeiden ihmisten oikeita tunteita”
Yksi syy Iloisen lesken menestykseen oli libretto, jossa musiikkinumerot liittyvät luontevasti osaksi juonta. Mutta tärkein syy tavattomaan suosioon on tietysti musiikki, joka on kiistämättä kokonaisuutena parempi kuin yhdenkään toisen operetin. Tyhjiä hetkiä ei ole ja ikivihreät melodiat seuraavat toisiaan. Samalla kun musiikki on tarttuvaa, se on hienostuneempaa kuin aikansa kevein operettimusiikki. Lehár tunsi Puccininsa ja Debussynsä.
Eikä Lehár tyytynyt tekemään vain irrallisia melodioita, vaan hän luonnehti niissä henkilöitä taitavasti. Harvoin operetissa esitellään henkilöitä heti sisääntuloissa niin tehokkaasti kuin Iloisessa leskessä, sillä sekä Hannan että Danilon persoonallisuudet välittyvät heti heidän ensimmäisissä lauluissaan. Kuuluisa Vilja-laulu taas on hyvä näyte siitä, miten Lehár pystyi luomaan melodiaan kauneutta ja linjaa, josta monen oopperasäveltäjän oli syytäkin olla kateellinen.
Operetin aika päättyi
Franz Lehárin maine nousi Iloisen lesken jälkeen niin korkealle, että hänen seuraavan operettinsa liput myytiin loppuun jo ennen ensi-iltaa. Seurasi suurmenestyksiä kuten Luxemburgin kreivi ja Mustalaisrakkautta. Lähes joka vuosi Lehár tuotti uuden operetin, mutta aivan kaikki eivät sentään menestyneet. Die gelbe Jacke sai viileän vastaanoton vuonna 1923 Wienissä, mutta kun Lehár lisäsi siihen laulun Dein ist mein ganzes Herz ja muutti nimen Hymyn maaksi, tuloksena oli jälleen kassamagneetti.
Maineeseen päästyään Franz Lehár huomasi pian olevansa noidankehässä: ”Jos sävellän joka vuosi uuden teoksen, ihmiset sanovat: ’Hän säveltää liikaa, se ei ole enää taidetta vaan operettiteollisuutta.’ Jos en sävellä uutta teosta joka vuoksi, he sanovat: ’Hänestä ei kuulu enää mitään, hänen aikansa on ohi.’”
Lehár valitsi ensimmäisen vaihtoehdon ja uusia teoksia syntyi hengästyttävää vauhtia. Samalla hän pyrki myös etsimään uutta suuntaa. Aiheista tuli vakavampia kuten opereteissa Mustalaisrakkautta ja Eva, ja harmoniassa oli vaikutteita Straussilta ja Debussyltä. Lehár siis kehitti operettia Puccinin suuntaan juuri samaan aikaan kun Puccini kokeili lehármaista tyyliä La rondinessa.
Aktiivisen säveltäjänuransa jälkeen Lehár keskittyi kustannustoimintaan ja vanhojen teostensa uusimiseen. Franz Lehárin kuollessa kesällä 1948 päättyi kokonainen aikakausi. Operetin kulta-aika oli ohi ja musikaalit valloittivat niiden paikan.
Paljolti Iloisen lesken ansiosta operetti on edelleen voimissaan. Uusia operetteja ei enää synny, mutta edelleen joka puolella maailmaa Danilo juhlii Maximissa, Hanna laulaa metsänneito Viljasta ja Lolo, Dodo ja muut pariisilaistytöt tuovat katsojille tuulahduksen vanhasta Euroopasta ennen suurten sotien ja mullistusten aikaa.
Teksti JUHANI KOIVISTO
Kuvat Kansallisoopperan ja -baletin arkisto, pääkuva STEFAN BREMER
